Taiteen yksityinen rahoitus ja taidekentän toimijoiden eettiset toimintatavat ovat herättäneet runsaasti keskustelua viime kuukausina. Keskustelu on noussut myös mediaan sen jälkeen, kun Kiasma_strike -ryhmä nosti esille kysymyksiään Kiasman saamaan taloudelliseen tukeen liittyvistä pelisäännöistä.
Seminaarin ohjelmassa kuullaan puheenvuoroja taidekentän rahoituksesta ja säätiöiden toiminnasta sekä näkemyksiä siitä, miten taidekenttä voi toimia kestävästi. Tilaisuudessa keskustellaan myös muun muassa yksityisen rahan ja kestävän varainhankinnan periaatteista. Puheenvuorojen kieli on suomi.
Tilaisuuden teemoista jatketaan keskustelua maaliskuussa järjestettävässä englanninkielisessä työpajassa. Myös sinne ovat kaikki taidekentän toimijat tervetulleita mukaan. Tarkempia tietoja työpajasta on luvassa lähempänä ajankohtaa.
Kansallisgallerian tavoitteena on rakentaa laaja-alaista yhteiskunnallista keskustelua ja tarjota kohtaamispaikkoja, joissa erilaiset äänet tulevat kuulluiksi ja toimijat voivat käsitellä turvallisesti vaikeitakin asioita. Noudatamme turvallisemman tilan periaatteita. Kansallisgalleria on Suomen suurin kuvataiteen museo. Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo kuuluvat Kansallisgalleriaan.
Lue Kiasma_striken tiedote seminaarista täältä.
Muuttuva maailma ja taiteen rahoituksen etiikka
Kiasma-teatteri keskiviikko 15.2.2023 klo 13.00–16.15
Moderaattori: Anna Laine
Tervetuliaissanat: museonjohtaja Leevi Haapala, Nykytaiteen museo Kiasma
Kansallisgallerian rahoituspohja ja periaatteet suhteessa museokenttään / Pääjohtaja Kimmo Levä, Kansallisgalleria
Kiasma_striken puheenvuoro / Kuvataiteilija Terike Haapoja ja kuraattori, Kiasma_strike
Advisory Groupin puheenjohtaja Giovanna EspositoYussif
Miten säätiöt toimivat eettisesti ja mikä hallituksen rooli on?/ Toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu, Säätiöt ja rahastot ry
Yksityisen taiderahoittajan ja rahoituksen saajan vastuullisuus / Tiede- ja taiderahoituksen johtaja Kalle Korhonen, Koneen säätiö
Eettiset haasteet organisaatioissa / Toiminnanjohtaja Rita Paqvalen, Kulttuuria kaikille -palvelu
Tapausesimerkki rahoitussäännöistä / Toimitusjohtaja Raija Koli, Frame Contemporary Art Finland
Kahvitauko
Paneelikeskustelu
Leevi Haapala, museonjohtaja, Nykytaiteen museo Kiasma
Max Mickelsson, hallituksen varapuheenjohtaja, Kiasman Tukisäätiö
Anna Talasniemi, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Annukka Vähäsöyrinki, toiminnanjohtaja, Suomen Taiteilijaseura
Eero Yli-Vakkuri, performanssitaiteilija, Kiasma_strike
Yleisökeskustelu
This is a collection of translated summaries of the presentations given in Finnish at the Changing World and the Ethics of Funding -seminar organized at the Kiasma Theater by Kiasma and Kiasma_strike. These notes attempt to compress the three hour event into key points.
The Finnish notes are below.
(Translation from the origina Finnish speech)
It's great to be here today, and it's really great that so many people are involved in this discussion. I'm Terike Haapoja, I'm a visual artist and I'm currently in New York where I work as a visiting professor at NYU and The New School.
In my teachings, I start from the fact that the most important skill of an artist, the famous artist, is the skill of being present in the world. You have to keep the relationship with the surrounding reality alive and sensitive and be able to recognize how it feels experientially. I believe that art is not just one area of culture, but that there are many things that we as beings cannot process or think comprehensively without art. That's why it's pointless to spend a lot of energy on whether art should be supported, or whether it should exist: art exists, it pops up, it's an essential way for humans (and probably many other creatures) to be in the world.
Places for presenting and experiencing art are therefore absolutely essential politically, culturally, and I would even say existentially. But while thinking through art pops up in an instant, structures are inevitably always a little behind their time. This applies to laws, urban planning, cemented ways of doing things. The friction and controversy between art and structures should not be thought of negatively as criticism, but as a necessary process of developing the material world within which all activity - including art and thinking - takes place.
In recent years, art institutions have been required to take, for example, ecological sustainability as part of their basic operations, which is exemplified by the job descriptions created for art institutions in Finland focusing on coordinating ecological sustainability. The principles of a safe space aim to guarantee that the spaces are free from harassment, and with accessibility, all kinds of bodies and different social groups can work in art spaces. Small organizations and individual actors are usually pioneers in these processes: in Finland, for example, Urban Apa or Ruskeat tytöt have done pioneering equality work that large institutions are only trying to adopt. The new definition of what a museum is by ICOM, i.e. the International Council of Museums, which has just been approved, takes into account the obligations of former colonial countries, minority groups and ecological sustainability.
At the same time, economic inequality is growing rapidly all over the world, including in Finland. The public, i.e. collectively financed and politically coordinated sector is increasingly dependent on the support of private financiers. Power is concentrated in fewer and fewer people, and fewer and fewer people have access to that important work of shaping the material world. Activism and institutional criticism in the field of art should be seen alongside other non-violent movements that challenge power structures. What these movements have in common is the effort to generate collective power, which allows them to get to the negotiating table and bring about change. Demonstrations are the most familiar of these: Elokapina, Pride or human rights demonstrations aim to publicly show the government that there are many people who think differently and they are not afraid to come forward. A strike, on the other hand, can be thought of as the workers' social obligation in the fight for better administration and working conditions, and that is why the right to strike is defined in the law. Boycotts have also been successful in addressing social grievances and changing the world, the best known example of which is the apartheid South African boycott campaign.
Institutional criticism of art is therefore part of the same movement, and uses the same strategies. In recent years, large international art institutions have been successfully challenged to cut off business cooperation with ethically questionable actors, i.e. actors who profit from the trampling of human rights, environmental destruction or wars. The most often seen strategy is protesting and bringing the problem to the public through interventions. The Metropolitan Museum, Tate Modern, and many other art institutions cut ties with the Sackler family, which is blamed for the opioid crisis, as a result of a campaign by artists and activists. British Petrol pulled out of Tate Modern backers after years of interventions and protests. Warren Kanders, who served on the board of the Whitney Museum in New York, whose group of companies includes tear gas preparations used against civilians in Palestine and on the Mexican border, stepped down as a result of a visible campaign. The Boycott Zabludowicz campaign, which started in London, aims to make sure that the entity that gets rich from the oppressive policies of the Israeli state against the Palestinians is not seen as a suitable supporter of art.
Kiasma's anti-racist and non-violent strike is a strike. As artists, we have significant relationships with Kiasma, and as artists, we play a key role in the museum's operations (also as living beings). Our powerless power arises from the fact that the museum exists for the thinking produced by art. Art workers do not have the right to strike protected by law, but the tremor caused by the strike shows how great the power of art, and the soft power channeled by art institutions, is behind them.
In Finland, the museum field is facing a new situation, as the pressure on previously largely state-funded institutions to raise their own funds is increasing. The discussion about the conditions under which this cooperation takes place is topical now that we are still in a situation where it is possible to make value choices. In societies where art funding is completely dependent on private support, taking these questions to a structural level is almost impossible. For example, museums in the United States typically have a progressive program, but their funders support conservative or right-wing politics. In these conditions, the contradiction between material reality and social thinking in art does not narrow but grows. Like American campaigns, the strike does not aim for change brought about only through public pressure. The aim of the ethical rules is to create a model suitable for the Nordic community of values, which includes a transparent process and, to the necessary extent, universally applicable limitations on the conditions under which fundraising will take place in the future. Our goal is that the National Gallery can act as a trend setter in the Nordic museum field and actively participate in influence work promoting human rights.
Finland advertises itself as a country of low hierarchy and functioning democracy. The prestige of public art institutions is largely based on the fact that they also represent these values. Supporting art is never just giving money without asking, but also an exchange where the supporter gets a share of this prestige. The strike does not in any way entail the prohibition of all private support. On the contrary: we see the current situation as an opportunity to raise the bar high and oblige our important art institutions to share this authority with those who are truly in line with the values represented by the museum. In this way, business activities can also be steered away from unethical investments.
The strike has been started because it has been the only way to get to the negotiating table. Criticism, magazine writings and discussions have not produced results even after years. It is clear that for a large number of artists the current discussion has been so important that they have been ready to risk their professional opportunities and livelihoods for it. We believe that the discussion will result in a better understanding of the challenges of the institutional and cultural transition at hand, as well as what kind of values we share. We remember that the neutral position is an illusion produced by power: choices are made all the time. Choices are the stuff of which history is made.
We are happy that the National Gallery and Kiasma have taken the discussion seriously and we believe that we will reach a negotiation result that will lead to the end of the strike and the continuation of cooperation in an even more sustainable way.
In the capacity of speaker of the advisory group of kiasma_strike, I am here to present a preliminary statement of our position on behalf of the two hundred twenty-one signatories and four art organizations participating in this protest. This strike is an action that belongs to a long tradition of artists and art workers organizing to affect the policies and governance of art institutions. In our particular instance, we act in solidarity with the people of Palestine and join the long-standing protest against the Zabludowicz Art Trust. We have come together to demand that the Finnish National Gallery revises its ethical guidelines and kindly invite other art workers and organizations to join us in this effort.
Museums are essential institutions; their programs, collections, public engagements, and internal structures should manifest and transmit the knowledges and values of the communities which form and maintain them. Their funding structures should be coherent with their progressive programs and the artistic practices they show case, which center on equity, democracy, and accessibility. Their guidelines must ensure that its private beneficiaries are not involved nor support political advocacies that discredit the work of human rights organizations or promote actions that are against international law. Therefore, the Finnish National Gallery and any other publicly funded art institutions should not receive financial support or donations that stem from armed conflicts or investments tied to human rights and environmental violations.
The Finnish National Gallery’s core values of togetherness, transparency, and professionality necessitate that the discussion over its funding policies becomes accessible and public and represents the values of its communities. We welcome this seminar as an effort to develop a constructive dialogue to build better guidelines and progressive practices that can serve as positive examples for other state institutions. We hope this is also a next step towards bringing forward urgent conversations to wider audiences and providing platforms for reflection with actors from the art field and civil society.
In the panel discussion, doctoral researcher Anna Talasniemi described museums as sites of social debate and change. Talasniemi noted that a productive conflict can help encourage brave leadership in making change, and that “developing things is not difficult, there are guidelines like those of ICOM that can be leaned on”. The chairperson of the Artist Association of Finland Annukka Vähäsöyrinki supported this view, bringing forth a wish that art museums could be sites of care also for artists with regards to contracts and compensation. Museum director Leevi Haapala described that Kiasma initiated from an ethos of plurality of voices, the 90s globalizing world which believed in the movement of people and and the world, about seeing different narratives and the same approach was followed by Kiasma Support Foundation representative Max Mickelsson who continued that the museum represents plurality of voices, an array of values, autonomous and reactive: that it breaths with the community it serves. Haapala also mentioned that reputable parties are good partners for museums.
Yhteenveto puheenvuoroista ja paneelikeskustelusta.
Hienoa olla täällä tänään, ja hienoa että näin paljon ihmisiä on mukana tässä pitkään kaivatussa keskustelussa. Olen Terike Haapoja, olen kuvataiteilija ja tällä hetkellä New Yorkissa jossa toimin vierailevana professorina NYUssa ja The New Schoolissa.
Opetuksissani lähden siitä, että taiteilijan tärkein taito, se kuuluisa tekhne, on maailmassa läsnä olemisen taito. On pidettävä suhde ympäröivään todellisuuteen elävänä ja herkkänä, ja pystyttävä tunnistamaan miltä se kokemuksellisesti tuntuu. Uskon, että taide ei ole vain yksi kulttuurin alue, vaan että on paljon asioita joita emme olentoina pysty käsittelemään tai ajattelemaan kokonaisvaltaisesti ilman taidetta. Siksi on turha käyttää kovin paljon energiaa siihen pitäisikö taidetta tukea, tai olla olemassa: taidetta on, sitä pulppuaa, se on oleellinen tapa ihmiselle (ja luultavasti monille muillekin olennoille) olla maailmassa.
Taiteen esittämisen ja kokemisen paikat ovat siis keskeisiä poliittisesti, kulttuurillisesti ja sanoisin vielä että eksistentiaalisesti. Mutta siinä missä ajattelu taiteen kautta pulppuaa hetkessä, rakenteet ovat väistämättä aina vähän jäljessä aikaansa. Tämä pätee lakeihin, kaupunkisuunnitteluun, sementoituneisiin toimintatapohin. Taiteen ja rakenteiden välistä kitkaa ja kiistaa ei tulisikaan nähdä negatiivisena, kritiikkinä, vaan välttämättömänä prosessina kehittää materiaalista maailmaa jonka puitteissa kaikki toiminta - myös taide ja ajattelu - tapahtuu.
Museot ovat juuri tällaisia produktiivisen kiistan paikkoja. Toisaalta niiden ohjelmistossa esitetään uutta ja tulevaa kohti kurottavaa ajattelua. Toisaalta, rakenteensa puolesta, ne tapaavat edustaa vallassa olevaa luokkaa ja sukupolvea, ja niiden toimintamallit usein perustuvat äskeisen menneisyyden ideaaleille. Näiden rakenteiden jatkuva yhdessä pohtiminen ja uudistaminen on tärkeä osa koko taidekentän toimintaa.
Viime vuosina taidelaitokset ovatkin alkaneet ottaaa esimerkiksi ekologisen kestävyyden osaksi toimintaperiaatteitaan, mistä on esimerkkinä suomenkin taideorganisaatioihin synnytetyt ekologisen kestävyyden koordinoimiseen keskittyvät työnkuvat. Turvallisen tilan periaatteilla pyritään mahdollistamaan että tilat ovat vapaita syrjinnästä, ja saavutettavuudella että taiteen tiloissa voivat toimia kaikenlaiset kehot ja erilaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Pienet organisaatiot ja yksittäiset toimijat ovat yleensä edelläkävijöitä näissä prosesseissa: suomessa esimerkiksi UrbanApa tai Ruskeat tytöt ovat tehneet uraauurtavaa tasavertaisuustyötä jota suuret instituutiot vasta alkavat omaksumaan. Esimerkiksi juuri hyväksytyn ICOMin eli Kansainvälisen museoneuvoston uuden määritelmän mukaan museon tehtävä on huomioida entisten siirtokuntamaiden, vähemmistöryhmien ja ekologisen kestävyyden velvoitteita.
Samaan aikaan kuitenkin taloudellinen epätasa-arvo kasvaa huimaa vauhtia kaikkialla maailmassa, myös suomessa. Julkinen eli kollektiivisesti rahoitettu ja poliittisesti koordinoitu sektori on yhä riippuvaisempaa yksityisten rahoittajien tuesta. Valta keskittyy yhä harvemmille ja yhä harvemmilla on pääsy tuohon tärkeään materiaalisen maailman muokkaustyöhön. Muutos voi vaatia pitkäjänteistä ja perinteisiä toimintatapoja rajustikin haastavia strategioita.
Mielenosoitus on näistä strategioista tutuin: Elokapina, Pride ja muut ihmisoikeuksia ajavat mielenosoitukset pyrkivät näyttämään vallalle julkisesti että toisin ajattelijoita on paljon ja he eivät pelkää tulla esiin. Lakkoa taas voi ajatella työläisten yhteiskuntavelvollisuudeksi taistelussa paremman hallinnon ja työehtojen ajamiseksi, ja siksi oikeus lakkoon onkin laissa määritetty. Myös boikotit ovat onnistuneet puuttumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja muuttaamaan maailmaa, mistä tunnetuin esimerkki on apartheid-Etelä-Afrikan boikottikampanja. Yhteistä näille liikkeille on pyrkimys tuottaa kollektiivista voimaa jonka avulla päästä neuvottelupöytään ja saada muutos aikaan.
Taiteen kentällä tehtävä aktivismi tulisi nähdä rinnan muiden vallan rakenteita haastavien väkivallattomien liikkeiden kanssa. Taiteen toimijat ovat alkaneet yhä äänekkäämmin vaatia, että taiteen rahoitusrakenteet kestävät eettistä tarkastelua, ja sananvaltaa siinä minkälaisiin asiayhteyksiin heidän työnsä kytkeytyy. Viime vuosina suuria kansainvälisiä taidelaitoksia on menestyksekkäästi haastettu katkaisemaan yritysyhteistyö eettisesti kyseenalaisten toimijoiden kanssa. Esimerkiksi kumppanuuksia ihmisoikeuksien polkemisesta, ympäristötuhoista tai sodista hyötyvien yritysten kanssa on lopetettu. Metropolitan Museum, Tate ja monet muut taidelaitokset katkaisivat yhteistyönsä opioidikriisistä vastuullisena pidetyn Sacklerin suvun kanssa taiteilijoiden ja aktivistien kampanjoinnin tuloksena. British Petrol vetäytyi Taten tukijoista vuosia jatkuneiden interventioiden ja mielenosoitusten jälkeen. New Yorkin Whitney-museon hallituksessa toiminut Warren Kanders, jonka omistama yritys tuottaa mm. Palestiinassa ja Meksikon rajalla siviilejä vastaan käytettyjä kyynelkaasuvalmisteita astui alas näkyvän kampanjan tuloksena. Lontoossa alkanut Boycott Zabludowicz -kampanja pyrkii siihen, että Israelin valtion palestiinalaisiin kohdistuvasta sortopolitiikasta rikastunutta tahoa ei nähtäisi soveliaana taiteen tukijana.
Kiasman antirasistinen ja väkivallaton työnseisaus on lakko. Taidetyöläisinä meillä on merkittäviä suhteita Kiasmaan, ja meillä taiteilijoina keskeinen rooli museon toiminnalle (myös elävinä). Vallaton valtamme syntyy siitä, että museo on olemassa taiteen tuottamaa ajattelua varten. Työnseisauksellamme ei ole lain suojaamaa lakko-oikeutta, mutta työnseisauksen aikaansaama järistys kertoo siitä kuinka suuret voimat taiteella, ja taidelaitosten kanavoimalla pehmeällä vallalla on takanaan.
***
Suomessa museokenttä on uuden tilanteen edessä, kun ennen pitkälti valtiorahoitteisten instituutioiden paine omaan varainhankintaan kasvaa. Keskustelu siitä, millä ehdoilla tämä yhteistyö tapahtuu on ajankohtaista nyt, kun vielä ollaan tilanteessa jossa arvovalintoja on mahdollista tehdä. Yhteiskunnissa joissa taiteen rahoitus on täysin yksityisen tuen varassa näiden kysymysten vieminen rakenteelliselle tasolle on miltei mahdotonta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa museoilla on tyypillisesti progressiivinen ohjelmisto, mutta niiden rahoittajat tukevat konservatiivista tai -oikeistopolitiikkaa. Näissä olosuhteissa ristiriita materiaalisen todellisuuden ja taiteessa tapahtuvan yhteiskunnallisen ajattelun välillä ei kapene vaan kasvaa.
Suomi peräänkuuluttaa olevansa matalan hierarkian ja toimivan demokratian maa. Julkisten taidelaitosten arvovalta perustuu pitkälti siihen, että ne edustavat myös näitä arvoja. Taiteen tukeminen ei ole koskaan vain rahan pyyteetöntä antamista vaan myös vaihtokauppa, jossa tukija saa osansa tästä arvovallasta. Museot myös toimivat yksityisten kokoelmien arvon nousun välineinä. Työnseisaus ei missään määrin peräänkuuluta kaiken yksityisen tuen kieltämistä. Päin vastoin: näemme nyt käsillä olevan tilanteen tilaisuutena nostaa rima korkealle ja sitouttaa tärkeät taidelaitoksemme tekemään yhteistyötä vain sellaisten tahojen kanssa, jotka ovat aidosti linjassa museon edustamien arvojen kanssa. Selvää on, että suurelle joukolle taidetyöläisiä nyt käsillä oleva keskustelu on ollut niin tärkeä, että he ovat olleet valmiit riskeeraamaan ammatilliset mahdollisuutensa ja toimeentulonsa sen takia.
Työnseisaus ei pyri yhdysvaltalaisten kampanjoiden tapaan pelkästään julkisen paineen kautta aikaansaatuun muutokseen. Eettisiin sääntöihin pureutumisen tavoitteena on luoda pohjoismaiseen arvoyhteisöön sopiva malli, johon kuuluu läpinäkyvä prosessi ja välttämättömässä määrin yleispätevät rajaukset sille, millä ehdoilla varainhankinta jatkossa tapahtuu. Tavoitteenamme on, että Kansallisgalleria voi toimia Pohjoismaisen museokentän suunnannäyttäjänä ja osallistua aktiivisesti ihmisoikeuksia edistävään vaikutustyöhön.
Uskomme, että keskustelusta seuraa parempi ymmärrys käsillä olevan institutionaalisen ja kulttuurisen murroksen haasteista, sekä siitä minkälaisia arvoja me jaamme. Muistamme, että neutraali positio on vallan tuottama harha: aina tehdään valintoja. Valinnat ovat se aines, joista historia muodostuu.
Olemme iloisia siitä että Kansallisgalleria ja Kiasma ovat ottaneet keskustelun vakavasti ja uskomme että pääsemme neuvottelutuloksen joka johtaa työnseisauksen lopettamiseen ja yhteistyön jatkumiseen entistä kestävämpänä.
Esitän Kiasma_striken ohjausryhmän puheenjohtajan roolissa alustavan kannanoton protestiin osallistuvien 220:n allekirjoittajan ja neljän taidejärjestön puolesta. Tämä lakko on osa perinteikästä jatkumoa, jossa taiteilijat ja taidetyöläiset järjestäytyvät pyrkiessään vaikuttamaan taideinstituutioiden politiikkaan ja hallintoon. Me toimimme solidaarisuudesta palestiinalaisia kohtaan ja osallistumme Zabludowicz Art Trustia vastaan pitkään jatkuneeseen protestiin. Olemme kokoontuneet vaatien Kansallisgallerian eettisten ohjeiden tarkistamista ja kutsumme ystävällisesti muita taidealan työntekijöitä ja järjestöjä yhtymään tähän urakkaan.
Museot ovat merkityksellisiä yhteiskunnallisia instituutioita. Niiden ohjelmistojen, kokoelmien, yleisötyön ja sisäisten rakenteiden tulee ilmentää ja välittää tietopohjaa ja arvoja, joihin nojaten museota koskevat yhteisöt ovat muodostuneet. Museoiden rahoitusrakenteiden tulee olla linjassa niiden esittämien tasavertaisuutta, demokratiaa ja saavutettavuutta korostavien edistyksellisten ohjelmistojen ja taitellisten käytäntöjen kanssa. Museoiden eettisten ohjeistusten on varmistettava, etteivät niiden yksityiset tukijat ole osallisena tai tue poliittisia organisaatioita, jotka toimillaan heikentävät ihmisoikeusjärjestöjen työtä tai jotka edistävät kansainvälisen oikeuden vastaisia toimia. Kansallisgalleria tai muut julkisesti rahoitetut taidelaitokset eivät saa vastaanottaa taloudellista tukea tai lahjoituksia varallisuudesta joka on peräisin aseellisista konflikteista tai ihmisoikeus- ja ympäristörikkomuksiin liittyvistä investoinneista.
Kansallisgallerian perusarvot eli yhteisöllisyys, avoimuus ja ammattimaisuus edellyttävät, että keskustelun sen rahoituspolitiikasta on oltava saavutettavaa ja julkista, ja edustaa museota koskevien yhteisöjen arvoja. Näemme tämän seminaarin tervetulleena pyrkimyksenä kehittää rakentavaa vuoropuhelua parempien ohjeistusten ja edistyksellisten käytäntöjen luomiseksi. Ohjeistukset ja uudet käytännöt voivat toimia myönteisinä esimerkkeinä myös muille valtion taideinstituutioille. Toivomme, että tämä on askel, jolla ajankohtaisia keskusteluita tuodaa laajemmille yleisölle ja että tilaisuus tarjoaa alustan jossa asiaa voi pohtia eri taidealan ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa.
Moderaattorina Anna Laine.
Leevi Haapala, museonjohtaja, Nykytaiteen museo Kiasma
Max Mickelsson, hallituksen varapuheenjohtaja, Kiasma Tukisäätiö
Anna Talasniemi, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Annukka Vähäsöyrinki, toiminnanjohtaja, Suomen Taiteilijaseura
Eero Yli-Vakkuri, performanssitaiteilija, Kiasma_strike
Jokainen kertoo: minkä näkökulman haluaa tuoda ja kenen äänenä toimii.
Millaista maailmaa haluatte, että instituutiot kuten taidemuseot rakentaa?
Käytiin Tallinnassa katsomassa TeamLabin videoinstallaatiota, mutta tyttäreni kiinnitti huomiota Lenin patsaan poistamiseen. Silloin ajattelin, että museot on myös historian kertaamisen paikkoja. Nähdään asioita, jotka on menneisyydessä mutta koskettaa edelleen monia ihmisiä. Museot on produktiivisten kiistojen paikkoja, kuten Terike sanoi. Sen lisäksi taidelaitokset on yhteisten kertomusten esittämisen ja haastamisen paikkoja, ja siksi myös arvokeskustelujen paikkoja. Millaisia kertomuksia Kansallisgalleria kertoo?
Kuulimme puheenvuoroja hyvästä säätiötavasta, mutta onko teidän mielestänne Suomessa jotain erityispiirteitä, jotka toimii tosi hyvin ja on arvokkaita?
Mitä muuttaisitte suomalaisessa taidekentässä?
Eettisistä säännöistä ja ohjeista, joista puhuttiin, niin suomalaisissa museoissa on mm. käytössä ICOMin säännöt. Miten niitä noudatetaan esimerkiksi Kiasmassa?
Tää on selkeästi asia, mikä on suhteellisen helppo muuttaa, eli lisätä saavutettavuutta.
Miten varmistaa, että toimitaan mahdollisimman eettisesti?
Kunstkritikk on haastetellut Pohjoismaisten museoiden johtoa, ja kävi ilmi että yksityisen rahan vastaanottamiseen liittyvät ohjeistukset puuttuu?
Tämä työnseisaus on organisoitunut Israelin ja Palestiinan, Z:n ympärille. Miksi nyt?
Ketkä on soveltuvia tai hyviä kumppaneita museolle?
Teriken kysymys: neuvotteluissa meille kerrottiin, että Kiasma on kysynyt asianosaiselta, eikä heidän asiansa ole selvittää tukijan taustoja, vaan se kuuluu journalisteille. Mikä konkreettinen prosessi tähän tarvitaan? Kuka nämä prosessit määrittelee?
Yleisökysymys: Haluaisin kysyä Leeviltä tarkennusta siihen, että miten ymmärrät museon roolin, puhut museon avoimuudesta, mutta myös näitä Z korostanut omissa vastauksissaan: hän näkee että museon on oltava kaikille avoin. Onko museon niin avoin, että se tukee avoimesti apartheid-hallinnon kannattajia? Kimmo Levä toimiessa museoliiton pääsihteerinä, hän sanoi että ei ole mitään väliä onko jokin diktaattori rakennuttanut hienon taideaarteen ja tuhansia ihmisiä kuollut, sillä ei ole väliä koska käy ihmisiä, tulee rahaa ja turismia. Euroopassa käydään nyt sotaa. HRW ja Amnesty on tehneet raportteja Israelista. Nyt tarvitaan vastauksia ja myös toimintaa, ja ottaa tämä asia vakavasti. Monta tuntia jo kuunneltu kauniita puheita siitä miten ollaan kivoja. Miten suhteet diktatuureihin ja apartheid-valtiohin?
Yleisökysymys reparaatiosta: Miten tätä mennyttä vahinkoa Zabludowiczin tukemisessa voidaan reparoida?
The Kiasma_strike can be contacted at kiasmastrike@proton.me or +358 40 836 1188
Työnseisaukseen saa yhteyden osoitteessa kiasmastrike@proton.me tai +358 40 836 1188